REKALLA EUROOPAN REUNALLE

Barentsin meren mainingit hajoavat teräviin rantakallioihin jyrkän pientareen tuntumassa. Nyt otetaan vauhtia. Nousu alkaa ja keppi heiluu rivakasti pienemmille vaihteille. Heikki kuuntelee moottorin kierroksia vähän eteen kumartuneena. Vauhti laskee edelleen ja vielä löytyy pienempiä vaihteita.

Turbo hehkuu punaisena, uskotko? Heikki huutaa pauhun yli.
Pienikin vauhti on yritettävä pitää loppuun asti. Teli on nostettu ennen mäkeä mahdollisimman suuren painon siirtämiseksi vetäville pyörille. Lukkoperän merkkivalo palaa ja summeri ulisee. Vetopyörien ketjut rouskuvat jäisellä tiellä.

Lopulta kaarteen takaa ei tule enää vielä jyrkempää nousua. Heikki painelee nappeja, summeri vaikenee. Eteemme avautuu laaja vuonomaisema. Meri kimaltelee auringossa kaukana alhaalla. Lumituisku on päivän aikana auennut auringonpaisteeksi ainakin viisi kertaa.
Alamäkeen lähdemme hitaasti, todella hitaasti.
-Auto pitää pystyä pysäyttämään milloin tahansa, kaikki sen 50 tonnia, Heikki selittää.

Jos ei pysty, se on sitten menoa. Myöhemmin Heikki hidastaa loivassa laskussa jo ennenkuin huomaan, että edessä on T-risteys.
-Tuossa meni tanskalaisrekka suoraan tien yli hautausmaalle.
Aitaa puuttuu pätkä ja jotkut hautakivet ovat vielä nurin puhtaan lumen alla. Pohdiskelen ääneen, miten kalan saattaisi kuljettaa vaikkapa junalla. Onhan Euroopassa viime aikoina siirretty rekkojakin juniin pahimmissa ruuhkapaikoissa.
-Eivät junat pärjäisi näissä mäissä, Heikki sanoo vakavana mutta tyytyväisenä.
Lähin rautatie on turvallisen kaukana. Ja laivalla joutuisi kulkemaan tosi pitkän mutkan.

Pääsin Heikki Peltolan kyytiin Mehamnista, minä Kassi-Alma kuten Heikki alkajaisiksi totesi retuutettuani kamppeeni rekan viereen kalatehtaan pihalle. Heikki kuljettaa kalaa turkiseläinten rehua valmistavalle tehtaalle kotinurkilleen Kaustisille, yli tuhannen kilometrin päähän. Sitä rahdataan täältä päin usealla rekalla n. kaksi miljoonaa kiloa vuodessa. Rinkka, jalusta, matkalaukku, muutama muu laukku ja lumikengät eivät siinä paljoa painaneet. Osa tavaroistani laitettiin kuorman seuraan. Samalla päätin mukisematta viedä ne kotona suoraan suihkuun ennen lähempää nuuhkimista.

Matti Perälä, "Tunturi Matti", otti minut mukaansa yli viikko aikaisemmin Oulusta, kuten oli luvannut. Moneen paikkaan soittamalla olin saanut selville, että hän lähtee viemään sahatavaraa Oulusta Honningsvågiin, saarelle missä kesäisin niin suosittu Nordkap on ja sitten Kjollefjordiin, Mehamnin naapurikylään, hakemaan kalaa paluukuormaksi. Tiesin rekkojen hakevan kalarehua Pohjanmaalle tuolta Euroopan kylmältä reunalta. Usean kuskin kanssa olin jo jutellut heidän ollessaan liikenteessä milloin missäkin. Paluukyyti oli luvassa, vaikka en vielä tiennyt, milloin ja kenen kyydissä.

Menomatkalla ehdin nähdä kaikenlaista. Pellossa oli kuljetusliikkeen pihalla isoja turskan päitä. Tiellä ajeli moottorikelkkoja, vaikka ei kai pitäisi. Ruijassa ketut kisailivat tien varressa.

Ifjordin tienoilla kuvasin jään reunalla kylläisen näköisenä loikoilevan hylkeen ensin hätäisesti rekan ikkunasta, sitten vähän lähempääkin ennen kuin se kyllästyi minuun ja sukelsi.
Tulin Mehamniin pimeällä. Ensin oli loputtoman tuntuinen ylänkö, jolla ei mikään kasva. Oli vain valkoinen aavikko, jonka halkaisi tiheässä olevien aurausmerkkien ketju. Niiden heijastimet näkyivät auton valoissa kuin kilometrien mittainen helminauha.
Tuhannenviidensadan asukkaan Mehamnin lukemattomat valopisteet ilmestyivät näkyviin vasta aika lähellä. Kylmän autiuden jälkeen kylä oli sekä metropoli että keidas. Talojen ikkunoita ja katuvaloja. Ei oikeita kerrostaloja mutta pientaloja monella korkeudella tunturien sylissä, lumisilla kallioilla mustan meren äärellä.

Pian löytyi kalatehtaalta työnsä äärestä Marjatta, jolta sain luvatun asuntolahuoneen avaimen. Muitakin suomalaisia tapasin heti tehtaalla. Asetuttuani taloksi oli myöhä enkä ollut vielä tavannut yhtään norjalaista. Missähän he mahtoivat olla? Menin Lorden Kro -pubiin, jossa Mariannan mies Dan saattaisi olla työvuorossa. Ei ollut, mutta ensimmäisen kalliin norjalaistuopin aikana minua alkoi jututtaa Arild Olaussen, entinen merimies, jonka pöydästä porukka oli lähtenyt. Hän sanoi ruotsiani huonoksi, huomautti asuneensa Ruotsissa. Vähän pettyneenä myönsin osaavani englantia ja pääsimme asiaan.

Kalatehdas näyttää elinvoimaiselta, vaikka välillä on muutaman päivän pakkolomia kun kalastus keskeytyy huonon sään vuoksi tai raaka-aineen saanti muuten vaikeutuu. Huomattava osa tehtaan väestä on muualta tulleita, tamileja Sri Lankasta, afrikkalaisia ja tietysti suomalaisia. Kaikki ovat olleet paikkakunnalla jo vuosia, myös tapaamani suomalaiset. Marjattakin oli yrittänyt palata Suomeen mutta joutunut ennen pitkää soittamaan Mehamniin ja kysymään, olisiko töitä, että pääsisi takaisin.

Uudenlaista kansainvälisyyttä merkitsevät myös venäläiset kalastusalukset, jotka tulevat tänne myymään saaliinsa. Samalla ilmestyy katukuvaan kalastajien lisäksi myös nahkatakkimiehiä, joiden sileillä käsillä ei ole kalastettu. Virallista viinaa saa Hammerfestista postitse kolmessa päivässä, joten nopealle ja edulliselle kaupalle voi olla kysyntää. Heti tultuani monet ehtivät kehoittaa minua pitämään tarkasti silmällä kameroitani ja laukkujani. En onneksi saanut selville, kuinka tarpeellisia neuvot olivat. Kun kylältä katosi potkukelkka, vain jonkun venäläisen uskottiin viitsineen sen varastaa.

Kun pohjatuuli lennättää lunta vähän kovempaa, ei tee mieli paljastaa naamaansa hupun takaa piestäväksi. Vastatuuleen kävely käy arvauspeliksi kun ei oikein näe, mihin menee. Talojen ulko-ovet aukeavat yleensä sisäänpäin, että tuiskun jälkeen pääsee ulos. Mehamniin on päässyt tietä pitkin talvella vasta viitisen vuotta. Pitkästä tunturitaipaleesta n. 50km on kahden puomin välissä. Jos puomit ovat alhaalla, tietä ajetaan määrättyinä kelloaikoina paikallisen tielaitoksen saattamana kolonnana yhteen suuntaan kerrallaan. Välillä tie on suljettuna tuiskun takia kokonaan päivän tai kauemminkin. Kesälläkin saattaa joskus juuttua autolla kinokseen ennen kuin se taas sulaa.

Kulku on kevyttä ilman ketjuja. Heikki otti ne pois ennen Lakselvia. Lakselvissa käymme ensi kertaa huoltoasemalla kahvilla illan jo hämärtyessä, Karigasniemen tullissa Heikki kyselee itseltään, olisikohan kohta alkava mäki sula niin kuin tullessa. Joskus kun märän jään päälle on satanut lunta, ketjuja voi olla viisi: vetävissä paripyörissä neljä ja edessä yksi. Niiden asentaminen kestä helposti pari tuntia.

Heikki päättää laittaa varmuuden vuoksi ketjun oikeanpuoleiseen vetävään pyörään. Jään tarkastamaan, että kaikki pyörät pyörivät ennen kuin nousen kyytiin. Jarru saattaa jäätyä pysähdyksen aikana ja lukkiutunut rengas kuluu äkkiä pilalle. Päivänäöllä riitti, että peilistä katsomalla tarkastin lähdettäessä oman puoleni pyörät, joihin oli potkittu lunta valkoisiksi merkeiksi.

Nousu on pitkä. Vauhdin ollessa jo vähissä vaihde ei kerran menekään päälle niin äkkiä kuin pitäisi. Puolittaja ei mennyt ajoissa päälle, käsi oli nopeampi kuin paineilma, selitti Heikki myöhemmin. Pienenkin viiveen vaihtamisessa painava rekka käyttää vauhdin hukkaamiseen. Keppiään puristaen Heikki käskee laittaa käsineet ja valmistautua hyppäämään ulos heti komennettaessa. Ketju rusahtaa pyörän luistaessa ja rekka pysähtyy keskelle pimeää tietä. Nyt apumies ulos!
Heikin veli on myös rekkakuski. Vastatessaan puhelimeen hän on matkalla jossain Ristiinan suunnalla.
-Siihen se istahti viimeiseen kinkamaan, Heikki kertoo.
-Ei siinä kuinkaan käynyt. Tuo valokuvaaja Linssi heitti ketjua alle toiselle puolelle neljä-viisi kertaa niin se lähti nousemaan. Yksi selkä meni poikki. Vähällä päästiin.

Todellakin vain yksi poikittainen ketju oli katkennut, vaikka se hakkasi ja kipinöi ilkeännäköisesti ajaessamme hiljaa turvalliseen pysähdyspaikkaan, missä se otettiin lopullisesti pois.
Aika hengästyttävää hommaa ketjunheitto oli äkkinäiselle. Ehdotin sitä kilpailulajiksi rekkakuskien ajotaitokilpailuihin. Kahden hengen joukkueesta toinen ajaisi ja toinen heittäisi ketjua alle...Ehtisimme vielä Ivalon grillille ennen kahta. Sitten nukkumaan. Matin autossa levittäydyin penkeille. Tässä saan käyttööni taitettavan yläpunkan.
Heikki kopisteli minut hereille ei niin pitkän unen päälle. Olimme pienen kuppilan kohdalla. Saimme kahvit vaikka se ei ollut oikeastaan vielä auki. Ymmärsin asioida kuppiloissa eri ovien takana aina tilaisuuden tullen. Seuraava pysähdys saattoi olla kaukana.
Lähestyimme aamuista Sodankylää suoralla, kuivalla, autiolla tiellä. Heikki römäytti auton torvella pari kertaa ja ihmettelin, mitä, missä?
-Äänen avaus, sanoi Heikki ja venytteli konehuoneensa valvomossa.

Rauno on tullut Suomesta Mehamniin kalastajaksi.

Tämä kirjoitukseni on julkaistu Volvo-Viesti -asiakaslehdessä 4/1995. Tässä on eri kuvitus.